sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Kettu

Viime viikolla juutuin sellaiseen hassuun steppauskuvioon vastaantulijan kanssa jossa kumpikin väistää toista toistuvasti samaan suuntaan. Yleensä molemmat naurahtavat huvittuneena, tai ainakin edes kiusaantuneena, mutta jonkinlainen kontakti otetaan kumminkin. Tällä kertaa vastaantulija, keski-ikäinen mies, ei edes katsonut, väänsi kasvonsa vain erityisen kypsyneeseen ilmeeseen. Hitsi että minua harmitti noin hapannaamainen käytös. Ystävä joka seurasi vierestä mainitsi etten viitsisi olla niin ikävystyttävän hapannaamainen, olisin vaikka iloinen että itse ymmärrän nauraa tanssitilanteessa.

Jotenkin kolahti. Että itse olin hapannaamainen yhtälailla kun harmistelin sitä toista hapannaamaa. Että tämähän käy joka kerta kun alkaa jollekulle napista jonkun toisen käytöksestä. Siinä nuristessaan siirtää eteenpäin saman ketutuksen ja vielä ihan turhaan. Kenestäkään ei ole kiva kuunnella toisen harmistuksia (paitsi ehkä jos harmistuksen kohde on joku yhteinen inhokki tai jotain).

Mutta mitä sitten yleensä tulee ketutuksille tehdä, pienille tai suurille? Niellä ne? Antaa valua läpi pään kuin siivilästä? Analysoida rakentavasti omassa päässä? Antaa olla aina, vai viljellä seuloen vain ne pahimmat? Mennä terapiaan?

Ennen vanhaan oli niitä huutopuita keskellä peltoa. Siellä kasvoivat suuriksi yksinäisyyksissään ja ottivat vastaan koko kylän suuttumukset. Sinne mentiin huutamaan yksitellen, puulle. Kaikki ulos vaan, eikä kukaan muu kuule. Havinaa lehdistössä ei mitään muuta. Vitsit miten viisasta.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Huutopuu onkin hyvä idea, parempi kuin se, että palkataan ihminen, jolle firmassa ohjataan kaikki valittajat. Mutta kyllä pitää sentään saada todeta, että siinäpä hölmö - varmaan tylsää elää tuollaisena. Tarkoitan sitä hapannaamaväistelijää

Anna kirjoitti...

Siinäpä vasta olisikin kamala ammatti, olla se jolle kaikki valittajat saavat ihan työn puolesta tulla narisemaan. HUH.