tiistai 27. huhtikuuta 2010

Bulsara Brothers

Haluaisin esitellä teille hieman toisenlaiset taiteilijat kuin aiemmin esittelemäni. Kyseessä on musiikin ja hillittömän naurun yhdistelmä Bulsara Brothers, Helsinkiläinen kahden miehen kokoonpano joka soittaa juhlien riemuksi Queen-klassikoita hulvattomien välispiikkien ja shown kera. Minulla oli ilo ja kunnia nähdä heidät viime viikonloppuna eräissä häissä, ja uskokaa kun kerron ettei minulla ole ollut pitkilleen niin hauskaa. Siis über-viittävaillepissathousussa-hauskaa.



Siitäkin huolimatta että heidät oli pyydetty esiintymään ruoan ja kahvin välissä, ilman että alkoholia oli tarjottu, häissä jossa sulhasen ja morsiamen suku/ystävät eivät tunteneet toisiaan (ts. tunnelma oli siinä vaiheessa vielä hieman jäykähkö), ja vielä aikaisin iltapäivällä, saivat he jokaisen juhlijan pian kuninkaalliseen muudiin mukaan ja nauramaan kyyneleet silmissä.




Se mikä esityksestä teki erityisen onnistuneen on se että molemmat esiintyjät ovat loistavia muusikkoja, eli hupailun lomassa soitettu musa soi hienosti. Miekkosilla on muitakin musiikkiviritelmiä menneillään jo vuosien takaa, tämä syntynyt lienee huvituksen vuoksi. Ja hauskaa Brotherseilla tuntui olevan itselläänkin, aivan yhtä ruhtinaallisesti kuin meillä katsojillakin, ja se tietenkin lisää aina ilon astetta yläsvääreihin. (Ennen ruokaa sama duo esitti ilman varsinaisia Bulsara-vermeitä, siisteissä häävetimissä, herkempiä biisejä. Repertuaarissa löytyy).




Mietin tovin että mainitsenko toisen Bulsaroista olevan serkkuni, vesittääkö se viestin, luuletteko kenties minun kehuvan vain siksi että mainostaisin velvollisuudesta. Vaan mainitsempa kuitenkin, sen verta ylpeä serkustani olen, ja turha luulla etteikö esitys olisi juuri niin hyvä kuin hehkutan. Esitys oli häävieraiden huulilla koko loppuillan ja Facebook-päivityksissä vielä tänäänkin.


Serkkuni Mikko Bulsara

Erik Bulsara, "Rankaisija"


Kuvitelkaa nyt kahta miestä ja yhtä kitaraa vetämässä Queenin mahtipontisia biisejä (ja kyllä, joukossa oli myös Bohemian Rhapsody, joka tietenkin oli koko setin kuningatar pudottaen ihmisiä tuoleiltaan), homma menee joko plörinäksi, tai sitten se osuu juuri nappiin. Tässä tapauksessa muhevasti siihen nappiin. Bulsaroita voitte tilata nostattamaan omien juhlien, myös pienempien, tunnelmaa. Yhteystiedot löytyy tästä: mfffestival@gmail.com, 045-125 3939.

Suosittelen, ja vastaan hengelläni, jos juhlasi eivät tästä setistä entisestään parantuneet.




Kuvat Bulsara Brothersien omasta arkistosta.

perjantai 23. huhtikuuta 2010

Metsästäjä-keräilijä

Tiedättehän tekin että kun menee alennusmyynteihin, tulee takaisin kassi täynnä ei-aletuoteita? Ainakin haluan ajatella etten ole ainoa jolle näin käy. Siksipä olenkin kovasti ylpeä että Marimekon ystävyysmyynnistä ei tarttunut mukaan mitään ei-alea.

Entäpä kuulutteko niihin joiden kaappeihin kerääntyy kankaita (tai mahdollisesti muuta käsityökamaa)? Niin että vuonna 2007 miettii että kannattipa säästää nuo kasarikankaat kun tyttäreni saa nyt väsättyä niistä aidot kasariverhot?

Tästä yhteenvetona kerron että ostin Mariskin alesta viisi kangaspalaa, joille oitis keksin useitakin käyttötarkoituksia ja suorastaan tarpeita. Minulla ei ole aavistustakaan kerkeänkö ikinä ompelemaan mitään ihan omaksi iloksi, mutta jos sellainen rako löytyy, kangaspinoa on nyt siunatu uutuuksilla. Ihanaa.

Ja hyvän omatunnon voisi saada sillä että liittyy Anarkistimarttoihin. Heillä on ensi sunnuntaina tapaaminen, jossa olisi tarkoitus vaihdella näitä kerääntyneitä aarteita toisiin, joita voi sitten yhtälailla keräännyttää kaapeissaan. Mutta ovatpahan ainakin uudistuneet. Tapaamiseen kannattaa mennä silmät kiinni koska matkan varrella saattaa törmätä Herttoniemen pihakirppistapahtumaan...


Nuts for the winter...

sunnuntai 18. huhtikuuta 2010

Hauskoja blogeja

Kevätkiireeni jatkuu vielä kiivaana, itseasiassa hommajono on pituudellaan yllättänyt ja stressiä tuntuu hieman repivän. Vaikka yrittäjälle kiire on siunaus kuitenkin. Tällä hetkellä työstän tuotteita erääseen aivan mahtavaan uuteen sisustusliikkeeseen joka avataan piakkoin Helsingissä, omaan mallistoa eräääseen toiseen helsinkiläiseen sisustusliikkeeseen, sekä kahteen suurempaan Plaza-lehden kuvaukseen (kaikista näistä lisää myöhemmin kuvien kera). Lisäksi yksittäisiä kivoja tilauksia. Eipä haittaa kiirehtiä näin kivoilla töillä.

Oikeasti kiireisyys sopii minulle koska olen jokotai-ihminen. Jos minulla ei ole kiire, menen laiskotteluvaihteelle ja kaikenlainen pieni työnteko tuntuu olevan oi niin kovin raskasta, muu kiva houkuttelee kovalla äänellä. Sitten työt kasaantuvat kunnes on se kiire ja saan itseni viritettyä työvaihteelle, silloin teen pitkiä työntäyteisiä päiviä mielelläni. Vaikeinta on siirtymävaihe jolloin sätkii kahden maailman välissä.

Minun on jo pitkään pitänyt esitellä muutama uusi blogi joita seuraan aamukahvin kanssa. Nyt otan itseäni niskasta ja laitan vinkit teidänkin iloksi:

Ihanaisen ystäväni blogi Muna, Minä ja Poikanen, Seikkailuja Salomaalta tarjoaa hellyttäviä ja ihastuttavia kuvia eläintäyteisestä arjesta.

Ulkomailta kolme uutta hauskaa (rakastan ulkosuomalaisten blogeja, koska pääsen heidän mukanaan matkailemaan) Ruostevilla e Laricio Italiasta, sekä Japanista Haikuluotain, molemmat blogeja joiden kuvia ja juttuja odotan innolla. Ameriikan maalta hauska Saipua, joka esittelee kukka- ja saippuakauppiaan työtä ja arkea. Kirjoittajan isä on suomalainen, siitä kaupan nimi "Saipua" (yksi P-kirjain tiputettiin koska tuplakonsonantit eivät oikein istu New Jerseyläisten kieleen).

Toivotavasti nautitte näistä kuten minä olen nauttinut.

torstai 15. huhtikuuta 2010

Tympäännys

Talven korvissa ajattelin lumien kippaamista mereen ja sitä mitä kaikkea lumen mukana veteen mahtaa mulahtaakaan. Nyt sitten Katajanokan edustalla kelluu suuri jätelautta joka on sitä lumen mukana kipattua roinaa. Olipa yllätys. Nyt sitten ihmetellään että mitenkäs näin. Näen sieluni silmin haalariasuisia työmiehiä, heidän pomojaan ja kippaamisesta päättäneitä pukumiehiä yhdessä tuumin kädet taskussa, silmät ymmyrkäisinä kohauttelemassa olkapäitään.

Lisäksi Helsinki on suunnitellut systeemin jolla hävittää supertehokkaasti lokkeja, ja metsästyslupia myönnetty hurja määrä lisää merimetsojen lahtaamiseen, kanijahti jatkuu. En ymmärrä edelleenkään tätä luonnon sterilointia, ajatusta että tämä maa on vain ihmisten ja häiritsevistä eläimistä päästävä eroon kiireesti. Harva asia etenee niin nopeaan ja tehokkaasti. Ajattelen ettei lokeista olisi häiriötä ensinkään jos ihmiset eivät heittelisi roskiaan kaduille.

Itseasiassa em. hävityslogiikalla ajatellen kaikki häiritsevästi käyttäytyvät ja roskaavat ihmiset pitäisi sitten myrkyttää, tai posauttaa taivaan tuuliin. Olisipa rauhallisempaa ja kauniinpaa elellä sitten.

Ja siltä varalta jos joku säikähti ja miettii pitäisikö soittaa polliisille, en itse kannata kenenkään myrkyttämistä, tai posauttamista minnekään. Tympii vain koko homma ja kaikenlaiset typeryydet.

tiistai 13. huhtikuuta 2010

Eliisa



Haluaisin esitellä teille erään ihanaisen ystäväni, supernaisten supernaisen, kuvataiteilija Eliisa Paavolan. Eliisa on silleen ihmeellinen ihminen että virtaa tulvii tuutista ja uskottavuus on tuhannen taalan luokkaa. Jos Miss E jotain teille kertoo, uskotte aivan lampaana, tällä en tarkoita komentelua kuitenkaan, vaan ihan normijutustelua ja tarinointia. Sellaista intensiivistä läsnäoloa.


Se miksi kerron tästä taiteilijasta juuri nyt johtuu siitä että usutan teidät Torniin, siellä on upea taidenäyttely Eliisan apinatöistä.

Avajaisissa taitelija itse kertoi kuvien syntyneen John Irvingin inspiroimina. John oli päättänyt jossain vaiheessa ottaa 'lahjattomuutensa' tosissaan, koska koki olevansa keskinkertainen painija ja kirjailija. Vuonna 2007 Paavolan leidi päätti myös siis ottaa 'lahjatomuutensa' tosissaan ja maalata kuvan päivässä. Siis ennen kuin alkaisi maalata niitä ns. varsinaisia töitä, saada sillä viisiin pään päivittäin auki luovuuden virtoihin. Näistä Päivän Kuvista löytyi helmiä, ja helmien huippukohdat nyt esillä Helsingin huipulla, Hotellin Tornin ateljee baarissa. Taiteen lisäksi silmä lepää upeissa maisemissa. Sielu ei voi kun elähtyä. Maalaukset ovat postikortin kokoisia, hauska poikkeus taiteilijan suurikokoisten töiden sarjaan (katsokaa lisää kuvia täältä). Suosittelen apinan raivolla tutustumaan, aikaa on 6.6.2010 saakka.

Tässäpä maistiaisia (näyttelystä löytyy myös King Kong, kuten jokaisen vakavasti otettavan tornin huipulta pitääkin, mutta sen saatte käydä etsimässä itse):


Guerilla akvarelli paperille 14,8 x 10,5 cm 2007



Dr. Zaius akvarelli paperille 14,8 x 10,5 cm 2007




Taitelija itse, kauniina kuten aina, näyttelynsä avajaisissa 12.4. 2010
(uskoisitteko muuten että tällä naisella -ja naisen vyötäröllä- on kotona vajaan vuoden ikäinen beibi?)


Ylin kuva valokuvaaja Anna Koivisto


lauantai 10. huhtikuuta 2010

Ketun riemu

Minun on ihan pakko kirjoittaa siitä ketusta joka raateli ne kuusitoista Korkeasaaren flamingoa. Silläkin uhalla että pidätte minua pimahtaneena. Minusta on nimittäin ihana ajatella sitä kettua joka eli elämänsä parhaa yön. Kuvittelen miten se jolkotteli jään yli Korkeasaareen ja pysähtyi ällistyneenä flamingoaitauksen eteen että Mitä helkkaria, siis mitä nuo on?!, ja tuijotteli aikansa kummallisia vaaleanpunaisia otuksia. Je sitten antoi mennä, täysillä. Sillä oli varmasti maailman hauskinta ja uljainta. Pääsi toteuttamaan itseään kettuna suunapäänä. Ei nimittäin kovin monelle ketulle sellaista satu eteen, tilaisuutta hurvitella noin juhlallisessa mittakaavassa. Varmasti nukkui mitä makeimmat unet kun pääsi kotikololleen.

Elähdyttävä luonto

Kevät belgiassa on juhlaa. Luonto ystävällisesti esittelee uusia kauneuksia jonossa vuoronperään, niin ettei yksikään jäisi toisensa varjoon. Kukkivia puita on hurjan paljon, kaikkia en edes tunnistanut. Magnoliat, kirsikat, omenat, kastanjat, se puu jossa on kirkkaan keltaiset pienet kukat ja moni muu, jokainen vuorollaan. Ihanien yllätysten sarja. Kotimme vieressä soikion muotoista aukiota reunusti suuret kirsikkapuut. Kun ne kukkivat vaaleanpunaisuus oli huikaiseva koko aukiolla. Työmatkalla kävelin toisen kirsikkapuumetsikön läpi, katselin kuinka valo siivilöityi kukkien ja pienten oliivinvihreiden lehdyköiden lävitse kymmenissä sävyissä. Autoton sunnuntai osui aina kastanjoiden kukkimisaikaan, ja kun pakokaasut puuttuivat tuoksuivat kastanjat tuoreilta ja makeilta ja kesältä. Kukkivien puiden reunustamia katuja kävelin edes takaisin keväthurmoksessa.

Suomessa juhla osuu minusta alkukesään. Niihin muutamiin viikkoihin kun kaikki kasvaa hirmuista vauhtia ja tuoksuu huumaavalta. Tuntuu ettei tuoksua saa tarpeeksi sisäänsä, niin herkullista se on. Koska Belgiassa asuessani kesälomakuukausi osui aina elokuuhun, jäi alkukesä kokematta seitsämän kertaa. Ensimmäisenä Suomivuonna olimme molemmat totaalisen pyörryksissä kesästä. En muistanut enää miten nopeasti kaikki kasvaa ja miten ylenpalttista ja vihreää ja tuoksuvaa. Pyöräilimme ympäri Laajasalon saarta jokaikinen ilta humaltuneena luonnosta (vannon että kuulimme kohinan jolla kasvit kasvoivat). Lisänä meren suolainen tuoksu ja ihanat saarimaisemat. Brysselin keskusta-asumisen jälkeen autuas olotila.

Kun belgialaisen miehen vanhemmat tulivat Suomeen ensi kertaa (elokuussa) he kulkivat ulkosalla nuuskutellen. Toivoivat että saisivat ilmaa mukaansa pullossa. Silloin tuoksuivat loppukesän kasvit ja männyt. Kesämökkivierailulla järven tuoksu oli uusi. Ymmärsin hyvin mistä puhuivat. Harvassa on ne paikat Keski-Euroopassa jossa jokun vielä joltain tuoksuu. Ei siellä välttämättä pahalta haise, kaikki tuoksut vaan puuttuvat, sen verta saasteista siellä on ja luontokin vähissä.

Olikohan tämä sen seitsämäs kerta kun tästä kirjoitin... ?



Laajasalo on ihana paikka. Vaikka kaipaankin Belgian kevättä, silti odotan vielä enemmän Suomikesän alkua.


perjantai 9. huhtikuuta 2010

Suru on kaunis sana



Suru on jännä juttu. Kuin oma itsenäinen eläin jolla on omat aatokset ja tahto. Sen olemus vaihtelee surijasta välittämättä. Välillä suru kulkee hiljaa vieressa, jotekin lohdullisena seuralaisena, kuin sumu. Se vaan on siinä ja huokailee. Silloin sen kaverina kulkee monesti kaipaus jolla on taskussaan mukavia muistoja. Mutta yllättäen suru raivostuu ja se on raaka ja vihainen, repii ja raastaa. Myllertää kaiken kummalliseksi ja kamalaksi ja todellisuuden hämäräksi. Sitten se poistuu päiväksi omille teilleen, jättää rauhaan, palaa aivan yhtä yllättäen ja hyppää vatsan päälle. Joskus se käpertyy kuin pesään rintakehään ja painaa raskaana, makailee siinä pitkät tovit. Tällaisena asukkina se painaa painamistaan tullen koko ajan raskaammaksi, kunnes se turskahtaa helpottavan itkun kanssa ja antaa levätä. Höyhen se on joskus, joka on laskeutunut olkapäälle niin ettei sitä aluksi huomaa, kunnes sen kuiskintaa on kuullut korvassaan riittävän kauan huomatakseen kuka se siihen tulikaan. Kaiken se värittää. Mutta kutusuen se ei tule.




torstai 8. huhtikuuta 2010

Palanen taivasta

Poikkesin eilen Kaakaopuussa joka myy belgialaista Leonidas-suklaata. Jos en ole vielä maininnut, niin mainitsen nyt; kun kerran maistaa käsintehtyä belgialaista suklaata, on maku muihin suklaisiin mennyt iäksi (joulusuklaakonvehdit ovat turhia, Mignon-pääsiäismunat ovat turhia). Käsintehdyn suklaan tuoreus ja maku on aivan omaa luokkaansa, siinä vasta alkaa ymmärtää mistä suklaassa oikeastaan on oikein kysymys (vaikka luulin tietäneeni siitä kaiken).

Kaakaopuun valkosuklaakaakao on taivaallista. Niin hyvää että hiljaiseksi vetää. Jos ikinä liikutte Helsingissä Kampin tai Itäkeskuksen ostoskeskuksessa käykää kokemassa uskomaton makunautinto. Vertaansa vailla. Myös normikaakao on ihanaa, mutta valkosuklaan ystävät, kiitätte minua tuhannesti mielessänne jos maistatte. Niin samettista, vaniljaista ja täyteläistä, että maailman huolet unohtuvat hetkeksi. Ainoa iso miinus siitä että kaakaot tarjoillaan pahvimukista. Mikä moka. Tämän sortin juoma olisi ehdottomasti saatava kauniista laakeasta porsliinikupista.

Nougatin vannoutuneena ihailijana konvehdeista suosittelen:

Marron, kahvilla sävytetty ihanuus

Gianduja, pelkkää maailman parasta nougatia

Louise, häivähdys paahteista karamellia



Ei nougatia, vaan karamellisoitua appelsiininkuorta suklaahunnussa, koska rakastan oikeaa 'kitkerää' appelsiinimarmeladia, tämä namu on ihastus.

Belgialaiset fanittavat maustetulla kermavaahdolla täytettyjä konvehteja. Kummeksun edelleenkin etten niihin ole oppinut. Jotenkin siinä sekoitetaan minulle liikaa yhteen. Onneksi näin, sillä saamme jatettua suklaaboksit sovussa, minä saan nougatit ja belgialainen mies kermavaahdot ja marsipaanit.

Tämä postaus koska maistan vieläkin mielessäni haikeana valkosuklaakaakaon, ja lisäksi siinä toivossa että Leonidas palkkaisi minut mainostamaan itseään kaakaopalkalla...