perjantai 27. marraskuuta 2009

Karu muisto

Tänään matkalla kirjastoon ohitin terveyskeskuksen. Pihalla veti hepulia pieni poika. Hän huusi, kirkui, karjui, ruumis täristen, kyykistellen ja vääntyillen, naama punaisena ja tukka hikisenä otsaan liimautuneena. Oli hyvin selvää että menneillään on todellinen kauhuhetki. Ovella (kaukana) seisoi kyrsiintyneen näköinen iskä ja odotteli että poika rauhottuisi rokotukseen.

Kun palasin kirjastosta kuului kulman takaa sama huuto. Pian ohitseni vietiin tuulispäänä poikaa ranteesta, jalat letkuna ja ilmassa lötkyen. Ei auttanut itku markkinoilla.

Muistan penskana saman rokotuskauhun. Kahdella kerralla karkasin juuri ennen pistosta, siihen saakka pystyin pidättelemään. Ensimmäisellä kerralla en ollut kovin fiksu, piilouduin oven taakse, vedin vatsaa sisään ja koetin olla hengittämättä. Heti löysivät. Toisella kerralla juoksin odotushoneeseen ja syöksyin suikkana sohvan alle. Vaan mamá oli jo pakoa ounastellut ja oli vain askelta jäljessä. Sai nilkoista kiinni ja veti sohvan alta, muistan miten sormenpäät vinkuivat linoleumia vasten.

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Muistan hyvin molemmat tilanteet. Olit vikkelä, mutta et huutanut. oli kait henki salpaantunut. Äet

Anna kirjoitti...

Tai säästin kaiken energian pakoa varten.

Maria Veikontytär kirjoitti...

Tyttäreni oli turvautunut verbaalikkona äidinkielen kiemuroihin, saanut terveydenhoitajan uskomaan ihmetarinoita lähes vuoden, ennenkuin soitti hämmästyneelle äidille.

Anna kirjoitti...

Heh, olisipa kiva kuulla minkälaisia tarinoita hän kertoi.